Kotimatkalla piipahdettiin Vaattunkikönkään luontopoluilla, siellä oli välillä hurjan leveät pitkokset. Vaan se olikin ihan hyvä juttu, että pitkokset olivat leveät, muuten sillä yhdellä tädillä olisi ollut aika hankala liikkua siellä, se nimittäin istui tuolissa, joka liikkui. Minäpä en olekaan nähnyt sellaista menopeliä koskaan ennen ja kauempaa katsottuna se meinasi vähän jänskättää, mutta sitten hoksin, että ihminen se vaan olikin. Mentiin me kahdesta riippusillastakin yli, mutta eipä niissä kyllä ole mitään erikoista.
Ja oli siellä poluilla kolme muutakin koiraa. Minä yritin huudella niille, että menkää pois, minä olin täällä ensin. Jostain syystä tuo minun palvelusväki ei tykännyt minun huutelemisista yhtään.
Ai niin, löytyi sieltä pari purkkiakin, joista toisen löysin minäkin ja toista en oikein voinut edes hakea, kun se oli sellaisessa paikassa, etten olisi yltänyt sinne.
Lähetetty Sony Ericsson -matkapuhelimella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti